Fiktiivinen bändihistoriikki: Vinkuva Nisä - Röpe, Haza ja Kauko

Perusopintojen valintakokeen esitehtävä:

Kirjoita kuvaus kolmesta henkilöhahmosta, jotka voivat olla joko todellisia tai kuvitteellisia. Nimeä hahmot. Tekstilaji vapaavalintainen, esim. proosakatkelma, runo, lehtiartikkeli jne. Pituus yhteensä korkeintaan 2 liuskaa.

Peruskoulu taisi olla silloin juuri päättynyt, kun Röpe vietti kesän Tampereella tätinsä luona. Sille tuli kiire kotiin kun se sattui kuulemaan Epen levykaupassa Ramonesii… ”Nyt Harri jumalauta hankit basson, me aletaan skulaa punkkii!” Röpe oli jo päättänyt että soittaa kitaraa ja laulaa, vaikkei ollut koskaan tehnyt kumpaakaan. Rumpuihin saatiin Röpen veli, Kauko.

Sitten treenattiinkin ihan helvetisti, kai se oli noille Perttilän veljeksille sellainen henkireikä, saivat vähän taukoa kotoa. Niiden yksinhuoltaja-äiti oli aina kännissä, se oli helvetin pahansisuinen ämmä. Röpe oli koko ajan äitinsä hampaissa; heti synnytettyään oli äiti jo ihmetellyt: ”Mikä vitun näätä sieltä oikein tuli!?” Röpe oli aika vilkas kaveri, levoton. Se oli aina jotenkin eksyksissä elämässään. Kauko taas oli erilainen, se oli tosi hiljainen ja sulkeutunut, istui vaan huoneessaan ja ihasteli sinne hamstraamaansa rojua.

Tampereella alettiin pyöriä bändin perustamisen aikoihin. Lähinnä Epen levykaupassa notkuttiin. Jossain vaiheessa annettiin sille meidän treeninauha, että ”julkase sinkku”. Pian löydettiinkin itsemme Lahden Microvoxilta nauhoittamasta singleä: ”Kirkot kerhotiloiksi/ATK uhka”. Sinkun myötä alkoi tulla keikkojakin, Karanteenin kanssa tehtiin Lapin kiertue... LP:tä alettiin nauhottaa puoli vuotta sinkun ilmestymisen jälkeen. Toi ”Kadotetut kakarat”-lp on mun tuotoksistani se josta mä olen kaikista ylpein, jotenkin siinä natsasi kaikki.

Menestyksen myötä alkoi tulla riitoja bändin sisällä. Jotenkin se kaikki häslinki ympärillä korosti kaikkien ehkä kielteisiäkin piirteitä. Rahasta oli aina kinaa. Kauko huolehti aina siitä puolesta, mut jossain vaiheessa alkoi haiskahtaa siltä että se pistää osan omiin liiveihinsä. Se oli helvetin pihi mies; just sitä ihmistyyppiä joka menee naimisiin rippipuku päällä vaikka pallit vilkkuvat housunpuntista. Kaiken huippu oli kun se ehdotti että se alkaa maksaa meille muille viikkorahaa keikkapalkkioista, et ei sellaisia summia uskalla teille antaa. Eivätkä ne summat todellakaan edes kovin kummoisia olleet, hyvä kun bensaan riitti.

Enimmäkseen veljekset tappeli keskenään, mä yritin jotenkin luovia siinä välissä. Röpe oli ihan toista maata kuin Kauko, dokasi aina rahansa ja veti jotain helvetin rock’n’roll lifestyleä. Lp:n jälkeen kuitenkin keikkailtiin vielä melkein vuosi putkeen ja kuin ihmeen kaupalla onnistuttiin pitämään bändi kasassa.

1980-luvulle tultaessa mun ja etenkin Röpen musiikilliset ambitiot oli jo alkaneet siirtyä kauemmas perinteisestä punkista. Tuli futua ja uusromantiikkaa, kovalla työllä kasvatettiin tukkaa takaisin, et voitais sitä sitten tupeerata. Kauko pysytteli näistä hommista tiukasti ulkopuolella, ei sitä koskaan kiinnostanut punk, saati sitten mikään meikkaaminen. Se tuli aina Jussi-paidassa rumpujen taakse. Me yritettiin seistä lavalla silleen, ettei sitä näkyisi meidän takaa. Lopulta Kauko sitten lähti, ei se ymmärtänyt sitä uutta meininkiä yhtään. Korvattiin Kauko rumpukoneella ja pestattiin bändiin kosketinsoittajaksi Siru, joku Röpen hoito.

Uuden tyylin myötä tuli ajankohtaiseksi päivittää bändin nimi sellaiseksi joka kuvastaisi paremmin meidän senhetkisiä ambitioita. Niin Vinkuvasta Nisästä tuli DACHAUN RUUSUTARHA. Jossain törmättiin Miettiseen ja kerrottiin sille meidän visioista. No sehän innostu helvetisti ja lupasi julkaista meiltä levyn sen uudella lafkalla, Kumibeatilla. Ei meillä ollut biisin biisiä tehtynä - saati sitten nauhalla - kun jo otettiin promokuvia OK-lehteen ja Suosikkiin. Laitettiin vitusti kajalii, vedettiin posket lommolle ja Röpe imi Gauloisea puolen metrin holkista.

Tehtiin sitten Kumibeatille single ”Tyhjyyden imu/Makaaberi liha” ja heti perään pitkäsoitto. Mulla on noita ”Louvren peilit tulessa” älppäreitä vieläkin kasapäin sängyn alla, se floppasi aika pahasti. Lopun merkit alkoivat leijua ilmassa. Taidettiin olla Lepakolla soittamassa - siellä oli joku Bela Lugosi-klubi, missä oli meidän lisäksi ainakin Musta Paraati ja Ret Marut – kun Röpe oli kauheissa kokkelihuuruissa lavalla. Se kirjoitti verellään lattialle ”Dans la nuit”, ilmoitti mikrofoniin olevansa Antonin Artaudin inkarnaatio, kuolasi vaahtoa ja lysähti maahan.

Mun rokit loppu siihen. Ei mun olisi ollut mitään järkeä alkaa näillä lahjoilla omistaa koko elämää soittamiselle. Sen oli kuitenkin tarkoitus olla mulle ennen kaikkea hauskanpitoa, eikä mulle jäänyt sitten lopulta muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa koko taakaksi muodostunut harrastus. Mä olen vasta jälkikäteen tajunnut minkälaisen paineen alla mä silloin elin. Jollakin tasolla mun koko bändinjälkeinen elämä on ollut sen taakan purkamista, ihan ammattiauttajienkin avustuksella.

Kaukosta tiedän sen verran että sen soitot loppui Vinkuvaan Nisään. Meni postiin duuniin ja sillä tiellä se on kai edelleen. Se asuu yksin edesmenneen äitinsä vanhassa mörskässä. Istuu rahojensa päällä, hengittää homeitiöitä ja täyttelee lottokuponkeja.

Roopen kohtalo on mua näistä vanhoista jutuista jäänyt eniten vaivaamaan. Jos olisi sittenkin voinut jotenkin auttaa. Sehän oli helvetin herkkä jätkä pohjimmiltaan; ei se kai oikein osannut käsitellä sitä, että kun sen äiti oli morkannut sitä koko sen lapsuuden, ja yhtäkkiä se on joku rock-kukko jolla pyörii gimmoja ja ties mitä selkääntaputtelijoita koko ajan ympärillä. DR:n jälkeen se jäi pyörimään minne lie seurapiireihin milloin missäkin pöllyissä. Se teki vielä soolosinglen, mutta ei siitä kukaan ollut enää kiinnostunut. Mä näin Roopen viimeisen kerran Helsingissä. Tärisi piritorilla valkoisessa puvuntakissa. Käskin lapsiani kääntämään katseensa, ja niin kai tein itsekin. Vuosi taisi olla 1990 kun se sitten lopulta naarattiin kilon paloina kolera-altaasta.

Mä olin 80-luvun loppupuolella hetken Mamban keikkabasistina, mutta sen jälkeen on soittohommat saanut jäädä. Luin itseni kasvatustieteiden maisteriksi ja nyt mä tienaan leivän perheelleni luokanopettajana.

Harri ”Haza” Nummelin